Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin — ympärilläni oli pilkkosen pimeätä lunta tuiskutti — kylmä oli niin, että sormet kangistuivat — eikä taloa missään — hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. — Sain hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."
"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' — kun muuan everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä — ne ajoivat vaunuissa kolmella omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä — ja Maria serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä — piparkakkua, keitetyitä potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä asetuimme pirttiin vastapäätä — hän makasi reessä ja minä sängyssä — ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön — Pommerin sodasta, jossa hän oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään peittyen] — eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin. Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."
Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:
"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20) ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla) nimittäin: Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31 januari. — Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin, oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä kohdannut — mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi. Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à la Charles douze samoin. — Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."
Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.
Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:
"Sverige, säger jag tili slut,
Är det bästa Gud har skapat,
Jag ej land begapat,
Om jag vetat det förut."
[Ruotsi, sanon lopuksi,
on parasta, mitä Jumala on luonut.
En olisi muita maita ihaillut,
jos sen olisin ennen tietänyt.]
"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita maita välittämättä omasta maastaan — meidän maastamme — se menee mertä edemmä kalaan."
Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen virkaansa Dünaburgiin.