3.
Insinööriupseerina Dünaburgissa.
Sietämättömiä oloja. Valtion varas. — Kaipausta parempiin oloihin. — Tahtoisin oppia ajattelemaan. — Lohduttava kirje isälle. — Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. — Ormuz ja Ahriman, — Vänrikki August Tavaststjerna. — Frans Liszt. — Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. — Siirtyminen Pietariin.
Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee
nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla
Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen
Nikolai.
Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.
Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa, vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin. Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.
Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.
Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä 1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.
Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.
Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä, käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää. Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen — 'puhdas peli ja puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."