Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu", ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."

Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):

"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla — aina vastedes! — Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. — Onhan kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi — ainakin niin kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. — Eikä tämä enää nyt ole tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)

Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".

Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:

"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua, suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään, sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren! — ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka kyllä otti. — Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! — Niin, se oli kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim. Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko' [Afzelius] lähetettiin itään päin. — Eiköhän nyt isä todellakin voisi ripustaa surua naulaan. — Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! — Mitä sanoi ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi — palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen, olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen — ja jos hän olisi ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle — mutta siinä, siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan: tuohan oli oikein järkevä ukko. — Kehoitettuaan isäänsä, joka suri häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa vehnästä tullessanne — niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"

"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen, huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni, vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan sanoa sen — liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen — ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin Isän onneton luonto voi antaa aihetta, — niin kuka sen sitten lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu kohta — ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä ja kansansa suureen kurjuuteen — itsepäisyydellään. Hän oli täysin rehellinen mies — ja suuri — ja häntä ihmetellään varsinkin hänen järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, — mutta jos hän olisi osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi ja onnellisempi. — Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"

Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan, ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa — kaulaan. Veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa, jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa, kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä. Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:

"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa — ja kirjeellisesti on niin vaikea mitään toimittaa."

Hän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa, esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes yhden ainoan itsenäisen aatteen — edes yhden ainoan sukkeluudenkaan! Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen, mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin, koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä — ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. — Seuraelämässä ei hän enää koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä nuoruuden synneistä. — Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on — ja jota, ell'ei erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) — mitään toivoa pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua — ja jos ei — niin miltä on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä pois, jättää kaikki ja asettua — maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian juureen, niin pitäisi minun ehkä — ell'ei parannusta ilmaannu — muitta mutkitta erota koko joukosta — insinöörijoukosta nimittäin — ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn — annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua — ja silloinhan ei tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on tarpeeksi — omaksi tarpeeksi — ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä olen — joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."