Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin seuraavin sanoin:

"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut — sota Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua; se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan. Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja nähdä — valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin, Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen — mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan, niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."

Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841, matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä kauniina kesäisenä päivänä — läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan. Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa kolmantena päivänä — olin minä iloisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo, ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen — ilman ainoatakaan ystävää — jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja tästä kaipauksesta.

Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia, joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen kuukauden.

Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin. Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan. — Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17 virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis — ja me olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia, vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.

"Paluumatka oli jumalallinen — yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki — ja niin oli tuo hauska matka päättynyt — ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt." (12.5.41.)

Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa, kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa, ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen nyt parhaallaan vahdissa — on yö — kuu paistaa sisään pienistä ruuduista — hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä vankkaa muuria, jonka sisässä olen — ainoastaan sotamiesten kamala 'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, — silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä, joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks. Biogr. nimikirja.)]

Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla, niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!

On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava, nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842. Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä, että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst' suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.

Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista, jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.