"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia, kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa. Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies — oli hoikka ja pitkä; pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. — Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei näkynyt, ei kuulunut, — ja tuskin lienee edes mahdollistakaan nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä, kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. — Välistä jyrähti basso — ukkonen kävi — ja silloin ei voinut eroittaa mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin; juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan — siinä salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien koristusten keskestä, — sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä hitaammin, kuului yhä hiljemmin — ja hiljemmin — ja hiljemmin… Se jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe — istuvat melkein hyppäsivät ilmaan. — — Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt kuullut omilla korvillani. — — Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä, Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"

Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt. Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.

Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:

"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. — 'Herra Jumala, onko mahdollista — August!' — Itsekin menin minä niin pyörälle, että tuskin osasin vastata — 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' — Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli — aivan näköisensä. Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. — Ukko oli vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös, tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' — 'August Soldan' — vastasin minä. — — Äänettömyys. — Viikseni ja saksalainen tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. — — Lopun voitte arvata. — Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. — Mutta koko täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki. Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa — sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli Idan soittoa tai Agnesin lauluja. — —"

"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta, niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa — niin ainakin minulla on."

Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:

"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla — siinä ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."

Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä, mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet häneen jo olivat kylvetyt — siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo olla selvillä.

Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä — ett'ei hän voisi kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.

Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä käännekohdissa kirjoitti veljelleen: