Cygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs
tohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin
Soldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen
S.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:
"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti sanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla ijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä järkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se arvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta ja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa seurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies — niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno Cygnæuksen — niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään ei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan piili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut valtiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli matematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli vetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö, sähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan sentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli mahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan perehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli meistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet erotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun ylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun ylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä päivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin taipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa, ja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'."
"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se on — totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina etsittävä totuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä barbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden, joka oli täydellinen. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina viimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin neljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. — Minusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona mainituksi."
"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin suuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään arvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille kuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa rangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se ilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo minulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen iskeneet."
Ystäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava Soldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan ratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen päällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli tuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin viikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin — Giessen — Sweitsi — Reinin matka — München — Dresden — Leipzig — Wien — Prag — ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti asianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia vasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.
Vasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan kotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:
"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa on kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'. Hänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan lähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. — Ehdot ovat vielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni on auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä kaikkia. 'Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea tapahtunut'." Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä — uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa hänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. "Minut valtaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein samallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi kerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen."
Ennenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä hautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon ulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta. Siitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847. "Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta kestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien." Niinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt köyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen veljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa puutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla kohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden ainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista veloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin. Ollen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja kirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa. Millaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä Augustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla kuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: "Isä oli kotona käydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että hän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että kuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja viran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon koettaa.' — Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras ratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä pihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt Benbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen, ja hän istuu, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai keväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke — vaan kysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä? En näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen, vaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa — semmoinen kuin tuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi täyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan aikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas, että hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2 tuhatta hopeaista —!"
"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä), mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen, joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen — että kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona j.n.e. — Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö hänen suojeluksestaan — sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen asemaan."
Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.