Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla. Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän seminaarissa.
Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):
"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten saamisten varaan — ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen huomata. — — Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan. Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo — vaatimattomampi kuin ennen — nöyrtynyt kohtalon alle — vaan olisi hän kuitenkin onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. — Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä, jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää kirjallisuutta — josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat. Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta. Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä — silloin on hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä. Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt. Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita — sillä heillä on monta vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa sivistystä."
Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin — keinot onneen tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja lämmitti!"
Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.
Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.
Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:
"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen ulkomaanmatkani! — — Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista, maasta ja taivaasta! — — Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin. Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin, ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun — oppiakseni suorittamaan kemiallisia tehtäviä — ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, — niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa — mutta en myöskään muuta kuin uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka voisin olla kyllin kiitollinen!"
"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja hauskimmassa tieteessä."
Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy, että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan, pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin, pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen, isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista, mukautumista ja itsensä myymistä.