Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia. Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta, uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.

Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:

"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla 'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin — maaliskuun 18 p:nä puolen päivän aikaan — eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) — ja tämä lähetystö jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea, sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa; arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä — hetken aikaa! Nyt tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin: 'Olemme petetyt! — Aseihin! — Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista, kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä — Berliinissä oli porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e. Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia — kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua — koko yö. Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori 19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi; sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi: 'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan — toisaalla täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."

"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini voi saada ihan raivoiseksi' — niin kuuli sanottavan monta päivää — kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut. Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut — on kysymys siitä että 'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."

"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä, myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden, perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse — kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen. Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui ultimatumin muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se — että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin klo 11 — ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta. Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista — iltapäivällä ei ollut ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain koraalia tai hautausvirttä ja — täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin — koko kaupunki otti osaa kulkueeseen — soihtujen valossa ja surusävelten soidessa — linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta, ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille. Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että 'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' — Niin, minä unohdin mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s. Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin — sairaaloiksi haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan 'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä, kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti comme il faut. Hän tunnustaa julki: l'état c'est moi. Mutta Fredrik Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta, vapaudesta ja edistyksestä — ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella', joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."

Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä, osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.

Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.

"Rakkahin veljeni! — Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti syntyvää levottomuutta vastaan — levottomuuksien johdosta täällä päin. Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. — Ranskassa on hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa. Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) — niin ei minua omasta puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää, kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani muuttelemaan. — — — Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä, jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee (Dresdenissä)."

Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:

"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin — sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä — niin sanon vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos saan jotain uutta sanottavaa asiassa, — niin kirjoitan viipymättä. Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, niin ei se todista eikä merkitse mitään pahaa, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. — Kaikissa tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti. — — Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista, lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit, (joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa, jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista tuskin muuta kuin yhden — erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."