"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin — olivat satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. — Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta — lämmintä myrskyä. Eilen oli lumiräntää. — Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta. Terveisiä, veljesi August."

Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä, kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul' j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan kohtaloa!">[ Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa, mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän…"

Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä, joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat lähdön Giessenistä.

"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin, voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän Keisarin palveluksessa — kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä 1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja kunniaa."

"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja, suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. — — Viimeinen näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia pohjaansa myöten."

"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin — omin korvineni — miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot. Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen — ja että myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän, että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet, joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta Pietarissa."

"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita aina innostukseen saakka — vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää; vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja — muualla. Mutta keisarin on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme — ja sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme, itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."

"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä (Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta vallankumouksesta — ja että minä sillä tein suuren rikoksen — vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. — En kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin harrastuksiin."

"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous. Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa. Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi, vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen kumoamiseen."

"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää — ja politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni tästä politikoimisesta! —"