"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan, puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä) huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa, Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna — vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa. Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."

"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. — — Ei kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa. Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m. Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä — Giessenin kautta — toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä, Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan. Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50 vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä, tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan hajaantumisen."

"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle. Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä — kaksi henkilöä ei saanut kulkea yhdessä — ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi? Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein. Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli luovuttanut hallituksensa — en muista enää kenelle — 'koska lääkärit olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."

"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä. Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet — muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle, yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. — Proklamatsiooneja, petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. — Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan: kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus, valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."

"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen, ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin ikkunat kaupungissa — ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu, saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen lisäksi — venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti valaistu — Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia, jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani. Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani — joskaan ei ilo yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. — — Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman illan — ystävällisen emännän kupeella."

"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli odotettavana. Ja näin olen nyt — tosin vaan ohimennen ja muutamin sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"

Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen Pariisin matkansa on.

Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön, kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se, että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle kerrassaan — ilettäväksi."

Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.

"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin mitä uhrasin — — Mutta totuuden pyhä asia — — on kalliimpi kuin kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. — Olen tullut selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata, vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen (sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi minun pitänyt kulkea — nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä etsi nuoraa, vaan — vapautta — vapautta semmoista, jommoisena olen sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. — Mitä tämä vapaus on, siitä on teillä tuskin aavistustakaan — elkää siis tuomitko minua liika nopeasti!"