"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi — ja että se koski Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin kauvan kun elän."
Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä; toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen. Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!
Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.
Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla selityksellä:
"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella. Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat tulevat, joita keisari on jakanut — 60 miljoonaa sinne (esim. Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani varten — ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan. Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija käyttää sen sortamiseksi — kansa on minulle rakas — ja sen palveluksessa tahdon minä elää — ja — kuolla."
7.
Matkalla vallankumoukseen.
Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.
Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John Porterin ja Fr. Boppin kanssa — ainoat, jotka olivat saaneet osan hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.
Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana — tietäähän sen, kun on matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä istumassa — sanomalehtipöydän ääressä. — Niin, se on ihmeellistä! huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.