Itsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia — kertoo hänelle ravintolan tarjoilija — sen johdosta, että otaksuttiin itsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän liiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin, että tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa — siis Venäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt kuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on kaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä. Se on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko kaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin vastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja Soldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa, että hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen, ainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut Frankfurtissa — eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän samaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä oli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin, Jonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota salapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu "Jemandiksi" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin "Fürst Mitternacht'iksi" [Ruhtinas Keskiyöksi].
Kun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia katselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien reformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti asioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa kansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla, olisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt täytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen yleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen vekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että hänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän voinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet jo silloin alkanut Saksassakin. "Se oli minulle uusi ilmaus vallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun näet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista kultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun sen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin näyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja ajattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia niitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin olla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan jatkaa matkaani."
Maaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä tiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa hyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä kahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana aamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa rautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä täyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän kirjoittaa "höyryvaunuaan odottaessa":
"Enintään voivat ne minut ampua. — — Semmoiset, jotka tunkeutuvat ylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja taivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan — olen kuullut monen heistä sanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita, jotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua? Sehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin suuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan muuta kuin omia persoonallisia toiveita — eikä välitetä siitä, tuleeko ollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä — kurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan rauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain ylimykselliseen valtaan." Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan kotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä myöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: "Suomessa poliisijärjestelmä. Senssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki sotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään isänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta viitsi kertoa." Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan pikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki Haardtvuoren juurella.
Neustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli tavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa poikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8, mutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi: "Te olette Venäjältä, eikö totta? — Olen. Poikani on siitä minulle kertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi." Semmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät tarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata Venäjälle.
Odottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti matkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan kaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko kaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli leppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja vaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa sinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain kautta, jotka vaelsivat yli tasangon. "Sellaista on valo! Se ei voi pitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu seinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos seinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa paikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun valon rako on pieni."
Tohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden ystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista. Häntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista hänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden he otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.
Neustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista ulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. "Seidler, Bürger aus Neustadt", oli Soldanin ensimäinen salanimi — niitä olisi tuleva sitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja kauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa Richard Leijonamieltä oli pidetty vankina.
Lähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan puolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella ja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. "Se oli hurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs vaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär läheisyydestä!" — Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja pysähdyttiin tulliin.
Ja mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja vapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan! Kolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä luettiin sanat — liberté, egalité, fraternité! Tullissa ei ollut rettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun tulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei ollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty. Tullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut pysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti syömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa laulaen — marseljeesiä!