Kirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia siitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä. Jokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se yksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan vaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot, kaunis kieli — kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo sanat "vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys" ovat menettäneet merkityksensä ja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin vavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on kerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja silloin juuri jos milloin — keväällä 1848 — oli niiden merkitys suurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja jälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla tietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt — Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.

Omituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen, jonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin muodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä pöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin ranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja antoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa tuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista puolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi. Laumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista kotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä Badissa oli vapaat matkat rautateillä.

Yötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on jotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia vaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka omituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa, mikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla jonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee johonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka muuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja yhä edelleen.

Strassburgiin saavuttiin aamulla varhain maaliskuun 25 p:nä ja ajettiin muutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat kuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin pronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki. Eikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen päähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä kirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista räjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi. Tietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle maailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen riippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa kuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti älyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin patsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden hyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa parannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen, millaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti senssuuria, että Saima oli lakkautettu… "Davidin tekemä Gutenbergin vartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen. Hartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta, joka oli ollut aseena Jumalan kädessä."

Strassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä lähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa oli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa Soldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.

Strassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia vaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin pian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja kylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia vaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka näissä vaunuissa kulki niin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen luutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien alla komennettiin: Descendez messieurs! [Astukaa alas, hyvät herrat!] — ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin entisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos sattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran Soldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai sikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan — ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä — venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen sotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten kulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen yksitoikkoisia seutuja.

Mutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun 27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava, hyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt kulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti vähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi kuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta Pietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli päättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä paikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus surumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta, joka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan puolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan une heure encore!… encore vingt minutes… voilä [vielä tunti… vielä 20 minuuttia… kas niin!] — ei, se on vasta Vincennes… — mutta kertokoon hän itse yhä edelleen:

"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun patsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä outoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli vaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista elämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä sattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi minut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin, Dresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa! — — Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? — minä! — olen — olen! — siis — siis! — Pariisissa — Pariisissa! — Pa-rii-sissa!' — Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla — rue St. Honoré — oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä iltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko nuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta kuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan. Silloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta. Makasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili myötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon pihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli täynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä. Siinä vietin ensimäisen yöni."

8.

Pariisissa.