"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston hoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne ja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon senvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri Venäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa nauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin Venäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun olisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää parhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon univormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista jonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin ynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä."
"Mies kutsui itseään Bort — hänen oikea nimensä, joka ei moneen vuoteen kuulunut huuliltani oli — A.F. Soldan." [Hänen koko nimensä Pariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin tulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän palveluksesta hänessä synnytti.]
Yllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli saapunut Pariisiin "Dagligt Allehandan" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut vilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan, joka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan liikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.
Eräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund edellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja Blanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että seuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus puolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo 10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre nationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.
"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin tyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka olivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola. Muutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta. Liityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen kainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt sopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja vähä väliä huutaen: vive la Pologne! Hetken kuluttua lähti jono liikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista klubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput liehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä oksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet! Eläköön tasavalta! Alas ylimykset!' — ja tämä ääretön väen paljous, jossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja myöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet kansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä hyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä kustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. — Noin klo 1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen ympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin obeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu sillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen rappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina, emme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta kaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja väkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen kiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät sotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin pyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt lähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten kansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista alkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen sisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille kiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat he sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui. Sillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi kansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi pysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten noin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä kokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin verran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan kiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta silloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui ilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen kädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on lakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee salissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja ja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi päättymään."
"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja päädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen sali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä uteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten penkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä toiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita seisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton kuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin muutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen hallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet olivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui. Raspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt, joissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt muita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin ulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan tekoa."
"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä tuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!' Suuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat huusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön Barbes!' — mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten keskeen."
Mitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan kertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat olleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi, koska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais Bourbonista Hôtel de Villeen.
"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja edusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä keskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen, minkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne äärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto: 'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään tarttuakseen hänen käsiinsä ja — ainakin muutamain kertomusten mukaan — suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin ollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli seurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta. Ei kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen huomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k. uuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa anastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt julistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä virkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja vietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan."
Kun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen edustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita parveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on petetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt näemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat tyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi puolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. "Eihän hän ollut tahtonut muuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille."