Mainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka noin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: "En ole koskaan nähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta. Pitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun silmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla suuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että kansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee lisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat ryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva kansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi työttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu univormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on tottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä kuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä univormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon mekkoja ja siviilipukuja." Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä, että nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta upseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan "con amore" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund luulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä sellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa "go' mårrån, gossar!" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja höystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut. "Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata tasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä, tekee minuun", sanoo hän, "sanomattoman miellyttävän vaikutuksen." Jos se vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se vaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä sekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies; päinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut oikeuttakaan sitä kantaa. "Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein silkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet käyttävät mekkoa."

Viikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri yksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin samoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa:

"Jo klo 6-7:n aikaan aamulla tulvi äärettömiä kansanjoukkoja Marskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa sotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä vilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin muurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva tasavallasta, la machine de la Liberté, niinkuin eräs työmies sitä kutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan departementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja palmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi korkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta lähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka yli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua näkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani, että joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden, ennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen."

"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine kirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan ja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret patsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä lippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää, l'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja kansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän paikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen tottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen mukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös ja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten hevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3 naiselle."

"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot sotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä, joissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut muistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta kantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan katuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria neitosia — valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa kolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet. Mietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka sekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut liika suuri mahtuakseen kentälle."

"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä ratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä jalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja vaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat puetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa. Melkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä (silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat kansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön tasavalta! — Eläköön kansalliskaarti! — Eläköön yhteys!' kaikui yli koko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset."

"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa tuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta henkeä."

"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua ja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se tai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! — Kas, tuo tuossa valkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt viittaa hän kädellään!' j.n.e."

"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc de l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja puitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria kynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa kaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan kuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja kylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu, rauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo muut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia."

Täntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita Soldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä, niinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia näitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä luvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen lähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta ja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin. Kuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa esiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu. Se, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta "Eurooppa v. 1848", on "suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty. Veljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia, että ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet." Ja kun hän pelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen, huudahtaa hän: "minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te luulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta ihmisen vankin tuki!"