Eikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa ulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä olikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla olivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua suunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt ottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet neuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi hän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun räätälinsällin Tampereelta.
Mutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä, joita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta. "Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten kaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin valtiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun sydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta, jonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin minä parasta voimaa uupuneelle sielulleni."
Eräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä johtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on tavannut Pariisissa neljä maanmiestään — kolme lääkäriä ja yhden filoloogin. "En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin pariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine, liikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja ilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä kuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä, joka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on vähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja — aina vihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä pohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa; arvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua. Yksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa huomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon kuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu, suuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon ystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin itsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen toteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys tarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin sitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan kaukaisessa nurkassa on — merkillistä kyllä — erittäin jaloa ja puhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin kaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi."
Loppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut hiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän isänmaataan ajatteli.
Vähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin aatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli ollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu edellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus tästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin mainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta jo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa päällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin aikaista hurmaustaan vastaan. "Se oli silloin kuin minä otin tuon askeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei kuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa suhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on kysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen levottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta pääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni arvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin ja pantiin toimeen — kaikki kolmen päivän kuluessa." — "Ja mitä minä silloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta kurjuudesta." — — — "Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi toisellaiseksi — oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa pelastuskeino. — — Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka olivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton. Silloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti harmaalta ja mieleni masentui."
"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin kuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui."
"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn tyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta."
"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni väärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja sillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette."
"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli."
Osa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole epäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut Pariisissa.