Mikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?
Epäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka taas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet alakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli taipumusta terveenäkin ollessa.
Kai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat suomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä maisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä järkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin vaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta abnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä palaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä mahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille Giesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä ryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö saadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt venäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin palaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan niin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin rinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli ollut turhaa, ett'ei asia — vapaus ja riippumattomuus, etupäässä henkinen, — ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia uhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako velvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä uskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus ja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas rehellisyyteen ja oikeuteen tulee — kummallako puolen se taas olikaan? Eikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän ollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen? Eikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan matkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut paennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt, syönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?
Kiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta sittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin vaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä hetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause vastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään huolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa tilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön Kuopion kimnaasille. "Kirjat eivät ainakaan ole varastetut", lisää hän ilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.
Lopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis ihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta, oli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien aatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea lehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä mielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos hänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän vähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät pitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he olivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka arvosteli maailmaa "hullun koiran puremaksi".
Ja kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta, varsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa ja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta tietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut, kun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä suurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä sitten myötä tai vastaan.
"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen kaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta ja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset."
Oliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon ilman mitään tulosta?
Ei.
Kaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän saanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten ja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut. Eikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa tarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: "En tahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani tässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden ja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat ainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista on uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen edestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi."