Oli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli huvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä huvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna pyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja — frakkiin.
Siihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista Lontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään miellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei mitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella, vaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset, nokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan myöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen rannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain seisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja laulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon rantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä ankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää London bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean kivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei koskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon äärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.
Lontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin muillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin muidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin maihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: "Saat nähdä, kun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun kulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia." He aikoivat kulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia, mutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja ihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään: "En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien ja valkeiden huivien vuoksi."
Vielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua yleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin kelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset sunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä kuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan vaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin olisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin nauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja valkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän seuraavan kaskun: "Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi siellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi käynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan, vaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt ulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka, ollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä palvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei tiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille." Lontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin monimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä oikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.
Hän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä Norjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan pikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä: Westminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä museota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka viimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti hänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen valinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli — metsästyskaluja, ratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset rakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien joukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli maineensa kukkulalla.
Saakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon luonteenkuvaukseksi: "Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny Lindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä kullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin Paradise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita."
Ilman mitään erityistä kaipausta jätti Soldan Lontoon, jossa ei ollut aikonutkaan kauvemmin viipyä. Lähdöstään kertoo hän: "Ilta oli tullut. Tallustelin pitkän aikaa laivatelakoita kohti, jouduin Thamesille, nousin Waterloon sillan luona pennyvenheeseen ja laskin alas Lontoonsillalle, josta kulin jalkaisin Blackwellin rautatieasemalle, huristin alas City Channeliin ja nousin junasta — liika varhain. City Channelilla samoin kuin kaikilla muillakin kanavilla on kaksi päätä. Oli jo yö. Sanoin tahtovani nousta Cityn kanavan luona ja minut päästettiin ulos. Eräs gentlemanni oli niin kohtelias, että neuvoi, miten minun oli osattava kanavan suuhun ja rantaan. All right! Haparoin pimeässä ja tulin vihdoin rantaan ja huusin 'Solidea', laivani nimeä. Ei vastausta, huudan kuin äkänen matruusi kerta toisensa perästä — kaiku kuului vaan hiljaisessa, jumalallisen ihanassa kuutamoyössä. Pitkän aikaa etsittyäni sain käsiini matruusin, joka souti minut ulos. Sousimme laivasta toiseen, mutta ainoastaan äkäsiä koiria tapasin minä ja joskus yhtä äkäsiä yövartijoita kahdella jalalla — mutta en mitään 'Solidea'. Viimein tiedettiin eräässä laivassa kertoa, että muuan norjalainen laiva oli purjehtinut myötävirtaan iltapäivällä ja mahdollisesti pysähtynyt Citykanavan alipäähän, jonne olisin voinut tulla rautatiellä, jos olisin pysynyt junassa. Uupuneet jalkani saivat kantaa minua vielä kahden virstan verran. Yö oli kuitenkin jumalallinen, niinkuin jo sanoin, ja kuu valaisi mieltäni ja karttaani ja minä löysin 'Soliden' klo l:n aikaan yöllä, — enkä katunut muuta kuin niitä kahta killinkiäni, jotka tämä huvi minulle maksoi."
Ne olivat vielä keisari Nikolain matkarahoja nuo killingit ja olihan niitä syytä säästäen pitää, sillä ei ollut juuri suurta toivoa uusienkaan saamisesta.
Pian oltiin nyt merellä ja pian puhaltivat raittiit tuulet matkamiestä vastaan. Liiankin raittiit, sillä matka Pohjanmeren yli Englannista Norjaan kesti — kymmenen vuorokautta. Soldan oli halunnut ilmaa, tahtonut pudistaa päältään kaikki suurten kaupunkien painajaiset. Nyt hän sitä sai. Ja vaikkakin mitä kiukkuisimmassa vastatuulessa purjehti hän nyt uutta elämää kohti, kohti uusia maita ja uusia ihanteita. Vaikka laiva keikkui kuin kaarnapalanen meressä, vaikka aallot olivat korkeammat kuin laiva oli pitkä, — ei hän ollut hetkeäkään merikipeä, vaan päinvastoin juuri meriterve ja ravakasti auttoi hän merimiehiä purjeita liikuttelemassa — harjoitus, joka vastedes Atlantin yli mentäessä oli oleva hänelle hyödyksi.
Kesäkuun 28 p:nä laski laiva vihdoinkin Fredrikstadin kaupungin satamaan Glommen-virran suuhun ja jatkoi siitä vuonoa myöten matkaansa hiukan ylempänä olevaan Sarpsburgin kauppalaan, jossa asettui ankkuriin. Sarpsburgista suuntasi Soldan matkansa Kristianiaan, jossa teki tuttavuutta ainoastaan yhden ainoan ihmisen kanssa, erään kirjakauppias Dybvadin, jolle oli saanut suosituskirjeen Kellgréniltä ja joka lupasi koettaa hankkia Soldanille jotain tointa.