"Meidän protestanttinen pohjolamme on tätä nykyä sairas ja veltto; on olemassa ilmeinen seisaus sen henkisessä kehityksessä. Sinä tunnet ne tuhannet taudit, jotka niin itsepintaisesti jäytävät kansan vapautta ja onnea. Kuinka ne ovat syntyneet, sen sanoo meille historia; mutta kuinka ne ovat parannettavat, — — siinä on kysymys. — Sinä olet radikaali politikassa, minä olen radikaali uskonnossa."

"Uskonto on juuri sekä yksityisten että kansain elämässä ja toiminnassa. Kansain taudit näemme me molemmat; minä luulen, että syy on itse juuressa. Minun mielipiteeni on, että maan uskonto on huono ja juuri sentähden heikko ja sen huonouden päätän minä sen heikkoudesta. En tiedä, kuinka pitkälle voit seurata minua tässä asiassa, mutta jos väität, että maan uskonto on puhdasta kristinuskoa, niin vastaan minä, että ehkä se olisi sitä, ell'ei se olisi kiedottu elähtäneen kirkon kankeaan muotoon. En minä tahdo kristinuskoa, vaan kirkkoa vastaan vetää miekkaani (tai kynääni), niin heikko kuin se olkoonkin. Teen tarkan eron Kristuksen oman opin ja sen opin välillä, johon se ihmiskunnan vahingoksi on kiedottu."

"Uskontoa saarnataan meillä uskona, samalla kun jokainen tietää, että 'usko ei ole joka miehen asia.' Jo kasvavana poikana, vaikk'en suinkaan ollut väliäpitämätön uskonnosta, minun oli kokonaan mahdotonta uskoa kaikkea, mitä saarnattiin raamatusta ja katkesmuksesta. Mutta minä en tiennyt, mitä minun pitäisi uskoa — enkä siis välittänyt erittäin paljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on kaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä uhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin olla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan semmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja yksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se myöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse — ja uskonto on huono."

"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran tietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat tulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista sydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän yhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa kansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja oppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on myöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me, radikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin määräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja mitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi, samalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan yhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain asukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan kansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne ovat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että ero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin olla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon olevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata käännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus — ja seurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja puolikuollut."

"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä kansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on kylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja murhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä vaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo usko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti paljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus, joka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on syrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut dogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen niinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne herrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja omistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että juuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut. Mutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja eläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää uskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin kanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka elähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on Kristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen itsepintainen puustavillisuus — joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta dogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia, sillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon, joka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko, että ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen pyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen järkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat sen tuntemaan."

"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen kanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin — kenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein tuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä täytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin uskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä voi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan, jos ei mieli uskonnon pysyä — huonona."

"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä tutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien tiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan käsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä uurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada umpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat yksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon hierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin neljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut toimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä vallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan uskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja niinkuin jo sanoin — sen alku ja juuri, — samoinkuin tuo saksalainen valtiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli seurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta."

"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei oikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut ymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei mikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on ainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä uskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka jättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen kaaren mukaan."

"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun et vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan: 'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole mikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen nyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on puhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, — ei ole mitään muuta kun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin ihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä, joka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa."

Yllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848. Kaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut vastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka hän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään henkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta välipä sillä — pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja harjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on kirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä ulkonaisista asioistaan.