Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos kadulle: — Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.
Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli
Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck — sama, joka oli
ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä — ja oli nyt
Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle.
Se oli iloinen kohtaus.
— Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria Hedlundille. — Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti käyttäytynyt.
— Kadutko?
— Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!
Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.
Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa. Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt sydämmellistä väliämme."
Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan. Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu etunenään ja alkaa soittaa — marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa, lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa! Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen vakoilijan pauloihin.
Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä Eldgarnista Tukholmaan.
Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.