"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä — eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen — saamani kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt. Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"
Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua. Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan ikävöimään ja samalla toivomaan voimaa, joka voi antaa tukea kaikissa kohtaloissa."
Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", — ja toiset, jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."
Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti selkoa.
Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen, ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.
Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon. Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.
Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.
Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta, joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta. Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun syylliset saavat kulkea vapaina.
Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän puolesta.
Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny, vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.