Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.
Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää — sanoo Strauss — Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä, koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla, jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.
Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena, yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan tapahtunut.
Strauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) — valitettakoon sitä tai iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi — joka meidän aikamme sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit: sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim. Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei ole ollut, eikä tulekaan olemaan.
Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta, joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä Kristuksesta.
Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana. Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva ihminen koskaan ole päässyt ohi.
Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa. Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle, jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.
Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:
"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"
"Herra Ullman, — kirjoittaa hän edelleen, — seuraako nyt kaikesta, mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa, emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. — — Eikö Jumala voi olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman, joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti? Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella, vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki, niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi, ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi tehdä jokainen oljenkorsi."