"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä (ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla hyvinkin monenkertainen — melkein niinkuin kokonainen kuva, joka väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin täyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta soittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla kun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan."

Vaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei hän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan. Kysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin lämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme, rakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. "Mutta tyhjää pelkoa on, että me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa, joissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin meidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys, että Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset persoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että hänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa persoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty ainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen persoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on henkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen minuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa kuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan kanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen käsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä luonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten pääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa, että se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee tunnustettaa sellaiseksi toisena."

Lopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan ominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä järjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja kaikkialla läsnäoleva tai oikeastaan riippumaton paikasta ja paikkakäsitteistä; hän on kaikkivoipa, sillä se on hän, joka voipi kaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa on hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias, kärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e. Tarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät, huomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei voi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla pienellä leivällä.

Mutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota puoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: "Ilta ihana. Näkyi muutamia delfiinejä." Kohta niitä ilmaantuu enemmän. Laivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman menestystä.

"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki hyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli suurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla alhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. — — Koetin seistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei mielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain syvyydessä on melkoista tiukemmassa. — Lauvantaina 11 p:nä. Laineet kuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne ovat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen laisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa säännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin avulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan korvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan, joka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. — Viuluni kaula on mennyt poikki. — Poloneesi käy eräässä paikassa nain":

[Nuottirivi].

"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! — — Olemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. — — Näin taaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin nuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen — jenseits. — Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös korkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa kuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; — en saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa ja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin."

Yhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä pidetty päiväkirja kertoo: "Aamulla nostettiin merestä kimppu nilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka on avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta, melkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin ihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin pääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten aukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä kiertelevää nestettä ei voinut erottaa. — — Leikkasin yhden keskeä poikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa molemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin b-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä." — — —

Ja luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!

"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt, saisi siitä elävän käsityksen? — Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas tähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä avaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja laski, — Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan. Kun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri; lähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat indigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia. — Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa aaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot silloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla pyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot, meri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä silmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on pilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka alkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein, samoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin räikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana. Kuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet moninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja violetteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä vastaavia värivivahduksia. —"