Kuu ollaan juuri kalanpyyntipuuhissa, lähestyy laivaa soutuvenhe eräästä pyyntilaivasta. Se keinuu kovasti ja katoo aina hetkiseksi aaltojen väliin. Tulijat olivat portugalilaisia kalastajia Lissabonista, toivat turskia ja pyysivät niillä vaihtaa jauhoja, tupakkaa ja muuta hyvää. "Näiden matruusien eli kalastajain kasvot olivat tarkkapiirteiset ja etelämaalaiset, jommoisia näkee hyvissä italialaisissa tauluissa. Ne herättivät huomiota siistillä käytöksellään ja kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joista loisti aivan erinomainen hyväntahtoisuus ja vaatimattomuus. He puhuivat kohteliaasti ja tervehtivät lakeillaan. Ainoastaan yksi taisi hiukan englanninkieltä. Kun he olivat saaneet ryyniä, kääretupakkaa (minäkin uhrasin neljänneksen kartuusia pienestä varastostani), näkyi selvästi, että he mielellään olisivat ottaneet ryypynkin; mutta he eivät pyytäneet, ollen siinä suhteessa vastakohtana hävyttömille englantilaisille luotseille kanavassa. Kun sitten ryyppy tarjottiin (juomalasissa), syntyi ilmeinen mielihyvä; mutta useimmat maistoivat vaan vähän tuosta herkusta, johon he eivät edes näyttäneet liioin tottuneenkaan, ja kursailivat keskenään arvojärjestyksestä. He olivat olleet kolme kuukautta täällä ulkona pyytämässä turskaa, joka on tärkeä ruoka-aine Portugalissa paaston aikana."

Syyskuun 2 p:nä alkaa vihdoinkin taas monen tyynen päivän perästä tuuli puhaltaa ja laiva pääsee pois New Foundlandin matalikolta, suunnaten nyt hyvää vauhtia kulkuansa New-Yorkia kohti. Matka lähenee loppuaan ja päiväkirja myös. Se sisältää yhä mietteitä tuosta samasta suuresta kysymyksestä ja päättyy seuraavin sanoin:

"Kun me sanomme: jumala on henki, niin voimme me puhua tästä hengestä ja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin Jumala itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran on henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi, sillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama asia."

"Ero syntyy vasta, kun tulee kysymys Jumalasta, jota me palvelemme uskonnossa: siinä teemme eron sen välillä, jota me kutsumme jumalalliseksi, ja sen välillä, joka ei ole jumalallista. Ja mitä tähän jumalalliseen tulee, niin täytyy senkin, hengen yhteyden ja kokonaisuuden vuoksi, välttämättä löytyä ihmishengessä, joka sisältää sen kaiken, vaikkakin vaan mahdollisuutena. Ei mitään henkeä ole ulkopuolella ihmishenkeä; siis on siinä jumalallinenkin, on se, mikä on palveltavaa ja pyhää."

"Mitä se on, se on toinen kysymys."

Tähän päättyvät päiväkirjan mietteet eikä se sisällä mereltä enää muuta kuin kuvauksen Ameriikkaan tulosta. Eräänä päivänä ilmoitetaan, että Sandyhookin majakka on näkyvissä ja Soldan kiipeää kapteenin kanssa kokkamaston raakapuulle, josta hän nyt näkee ensimmäisen kiinteän esineen Ameriikan mantereelta. "Se oli kaksiloistoinen majakka, jonka tulista toinen aina vilkahteli vähäisen väliajan kuluttua. — Ihana näky! — Laiva tuolla alhaalla oli lapsellisen ja samalla niin totisen, mutta ennen kaikkea kaitasen näköinen. Kun klo 11 istuimme alhaalla tupakoiden, tuli perämies ilmoittamaan, että nyt näkyy majakka kanneltakin. Se oli vielä aivan taivaan ja meren rajassa; joka kerta kun laivamme painui aallon pohjaan, sammui se s.o. upposi mereen, niinkuin runoilijat sanovat. Siten ilmaantui Ameriikka eteeni kirkkaasti kimmeltävän tulen tai tähden muodossa."

Mitä toiveita uusi maa hänessä herätti, siitä oli hän jo ennen eräässä kirjeessä veljelleen tehnyt selkoa. "On oleva ilo ja riemu päästä lukemaan ja tutkimaan vapaudessa ja uusilla vereksillä voimilla. Tahdon koettaa päästä Ameriikassa opettajauralle, jos mahdollista; mieluummin opettajana kemiassa ja piirustustaidossa tai maanmittauksessa ja semmoisessa, joka on minulle helppoa ja hyvää s.o., jota kannattaa tehdä ilman suurta ajanhukkaa. Jos olisin niin onnellinen, että minä — kielitaitoni nojalla, kun taidan useita kieliä — voisin löytää (tietysti ajan ollen) kelvollisen kirjastonhoitajan paikan, niin luulen minä, että silloin olisin tyytyväisin. En kuitenkaan liikoja toivo. Uskon menestykseeni, mutta olen mieli iloisena valmis mihin työhön tahansa, jota vaan voin tehdä. Mielilauseeni on oleva: 'Schwarzbrot und Freiheit.' [Ruisleipää ja vapautta.] Ja viimeisen sanan valta — se on suurin."

Nukuttuaan hiukan keski-yötä nousee Soldan ylös klo 4:n tienoissa, juuri kun laiva on tulossa satamaan. "Loistavampaa yötä ja tähtitaivasta en ole koskaan nähnyt. Puolikuu paistoi kirkkaasti, niin että sen varjopuolikin näkyi. Oikealla siitä oleva Kalevan miekka oli kirkkaaksi hangattu ja Sirius muodosti häikäisevän keskustan sillä puolen taivaan- ja merenrantaa. Viisi majakkaa ja siellä täällä joku lyhty laivoista, jotka olivat ankkurissa, ja kun oli tultu sopivaan paikkaan satamassa, annettiin ankkurin mennä ja niin oltiin New-Yorkissa. Silloin oli syyskuun 13 päivä."

Purjehdusretki, joka näin oli päättynyt, oli niinkuin jo on mainittu, ollut kaikin puolin mieluinen varsinkin siihen nähden, että matkustaja koko ajan oli minkään häiritsemättä saanut tehdä mielityötään lukemista ja kirjoittamista. Vaan ennen kaikkea oli hän päässyt selvyyteen itsensä kanssa. Hänen maailmankatsantokantansa oli vakaantunut varmalle pohjalle ja hänen fllosoofiset mietteensä olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Niinkuin jo tässä julaistuista otteista näkyy, olivat hänen aatteensa monestikin alkuperäiset ja sanansa sattuvat. Tuota suurta suunnittelemaansa systeemiä ei hän tosin koskaan saanut loppuun kehitetyksi ja valmistetuksi. Syynä siihen oli kai etupäässä se, että hän, niinkuin jo näkyy hänen päiväkirjastaan Atlantilla, oli niin sanoakseni lyyrillinen filosoofi. Siinä oli hänen voimansa ja heikkoutensa ajattelijana. Aatteet pyrähtävät yht'äkkiä lentoon, nousevat korkealle ja niille avautuu laajoja näköaloja, mutta kun ne eivät pysy kauvan yhdessä paikassaan, ei kartta kuletuista taipaleista ole yhtenäinen. Mutta lyyrillisen kyvyn ominaisuuksia on toiselta puolen välittömyys ja taipumus elämään mukana aatteissaan. Kaikki, mistä Soldan tuli selville ja mitä huomasi oikeaksi ja todeksi, pyrki hän sovittamaan takaisin itseensä, niinkuin se oli hänestä itsestään lähtenytkin. Hänen ajattelemisensa tulokset muuttuivat siten ohjeiksi hänen omalle elämälleen. Mitä hän siten filosoofina mahdollisesti kadotti, sen voitti hän ihmisenä. Jokainen löytämänsä uusi totuus oli aina uusi askel sisällisen jalostumisen tiellä. Perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen sai hän Atlantin matkallaan antautua tämän tien suuntaa selvittelemään. Se suunta oli kyllä muuttunut paljon entisestään, se ei ollut se, mitä sovinnainen teologia kulki, mutta pysyi pääpiirteissään samana, mikä aina oli ollutkin: kristillisenä pyrkimyksenä oikeuteen ja totuuteen. Eikä hän tältä tieltä Ameriikassakaan hairahtunut.

12.