Ensimmäiset vuodet Ameriikassa.

Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta. — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.

Satamaan saavuttuaan lähti Soldan — eli Dalson, joksi hän nyt kutsui itseään — maihin kapteenin kanssa, suunnaten kulkunsa "Broadwayhin", joka on New-Yorkin pääkatu. Vähääkään välittämättä hänen puhtaista vaatteistaan, "joissa hän on kuin gentlemanni ikään", tuuppivat vastaantulijat häntä oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Sinä näet, hyvä ystävä, että meillä on täällä kova kiiru, meillä on business to attend" [asioita, jotka odottavat], ja me kyllä selittäisimme sinulle, mikä on ero mietiskelijän ja liikemiehen välillä, mutta siihenkään ei meillä ole aikaa; sentähden tuupimme me sinua ja sinä varmaankin ymmärrät, mitä se merkitsee.

Kun on tottumaton kävelemään, hakee hän istumapaikkaa ja löytää vaivoin tavaroista vapaan rapunnurkan, jonka nenällä kahareisin ratsastaen levähtää hetkisen pitäessään joukkojensa tarkastusta. Neekereitä olkihatuissa ja mustissa takeissa vilisee siinä vähemmin hienojen naisten joukossa omnibussien välissä ja ympärillä, jotka ovat kirjavia ja kullattuja ja ulkoa ja sisältä täynnä kuvia ja osoitteita. Hänellä on taskussaan 1 1/2 dollaria ruotsinrahaa ja kuningas Oskarin kaunis muotokuva kiiltää uutena molemmista rahoista. Erään vaihtajan puodista saa hän maan rahaa toisesta, ostaa sikarin, sytyttää sen, istuutuu taas ja töllistelee. Kaasulamput sytytetään ja ympäristö alkaa nyt näyttää hiukan runollisemmalle. Hän hakee käsiinsä hotellin ja juo teetä. Siellä on siistiä, mutta jäykkää, ja tee maksaa puoli dollaria. Sitten menee hän kotiinsa s.o. laivaan ja lopputulos on seuraava: "Päivä, ensimmäinen päiväni Ameriikaasa oli ikävä."

Se oli esimakua Ameriikasta yleensä, sillä sen suurempaa hauskuutta ei se juuri jälkeenpäinkään tarjonnut. Puolitoista dollaria oli Soldanilla rahaa, mistä hän jo ensi päivänä kulutti yli puoli dollaria teehen ja tupakkaan. Ei sellaisella pääomalla panna suurtakaan liikettä alkuun, ja vaikeaa olikin alku. Jo siihen aikaan oli siirtolaistulva Ameriikkaan niin suuri, ett'ei hänen onnistunut saada mitään tointa, vaikka hänellä oli hyvät todistukset ja taskut täynnä erinomaisia suosituskirjeitä ja vaikka hän kohta tapasi ystäviä ja tuttavia, jotka häntä koettivat auttaa alkuun. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen haki hän näet käsiinsä erään mr. Harriksen, jonka tuttavuuden hän oli tehnyt Giessenissä ja jolla oli kemiakoulu ja laboratorio New-Yorkissa, ja asui tämän luona ne kolme viikkoa, jotka oleskeli New-Yorkissa, turhaan leipätointa hakien kivipainoissa, topograafisissa toimistoissa ja sen semmoisissa. Toinen tuttava oli ruotsalainen professori Pehr Erik Bergfalk, jolle hänellä oli Ruotsista suosituskirjeitä. Vieraiden apuun turvaaminen ei kuitenkaan ollut hauskaa. Päiväkirjassaan kirjoittaa hän saaneensa tuntea "nöyryytystä köyhyyden vuoksi, jota ihmeellisen väärinkäsityksen tähden pidetään häpeällisenä. — Minulle annettiin raha-apua, kun ei ollut muuta apua, ja sitten oltiin pulassa siitä, kuinka sen tulisi tapahtua. Väärää ritarillisuutta. Eivät ymmärtäneet Kommosen tavoin sanoa: 'Niin paljon voin minä antaa sinulle niin ja niin pitkäksi aikaa.' Mutta mitä onkaan englantilaiseen jäykkyyteen pinttynyt ameriikkalainen tuollaisem talonpoikaispojan rinnalla!"

Pariisissa oli Soldan, niinkuin jo ennen on mainittu, tutustunut erääsen professori Nortoniin, jolla oli poikakoulu eli n.k. "College" Newarkissa Delawaren valtiossa, muutamain tuntien matkan päässä New-Yorkista. Kun ei maailma muualla valjennut, kirjoitti hän tälle ja tarjoutui opettajaksi hänen kouluunsa. Kutsut heti saatuaan saapui Soldan lokakuun 19 p:nä Newarkiin.

Newark oli siihen aikaan pieni maaseutukaupunki Delawaren valtiossa. Sen asukasluku oli kuusisataa, joista suurin osa oli presbyterejä ja metodisteja. Koulu oli yksityinen ja huonoissa asioissa. Se oli sen ajan korkeampia Ameriikassa ja oli olevinaan yliopisto, mutta ei vastannut enempää kuin meikäläistä kimnaasia. Siinä oli vaan kolmekymmentä oppilasta, ylioppilasta, koska sitä ei kannattanut mikään uskonnollinen lahko, joka muuten oli tavallista ja tarpeellista Ameriikassa. Palkka, jonka Soldan siinä sai, oli senvuoksi mitätön nälkäpalkka. Sen lisäksi täytyi hänen asua samassa rakennuksessa poikain kanssa, jotka olivat laitoksen hoidossa. Huone oli pieni, epäsiisti ja epämukava ja hän viihtyi siinä huonosti, kun ei voinut tehdä työtä niinkuin olisi halunnut. Kohta tulonsa jälkeen oli hän vielä vähällä kuolla häkään. Usein hänen oli kuin olisi hän siirtynyt takaisin kadettikouluaikoihin.

Ikävintä oli hänestä kuitenkin se, että henkinen ilmanala oli kokonaan toinen kuin mitä hän oli toivonut Ameriikassa tapaavansa. Noin puoli vuotta tulonsa jälkeen kirjoittaa hän Hedlundille: "En ole vielä ollenkaan koteutunut uudessa maailmassa ja suuresti epäilen, että se koskaan tulee tapahtumaan. En pidä koko siitä henkisestä ilmanalasta, jota täällä hengitetään mihin vaan kääntyy. Varsin harvat ovat tuttavani, eikä yksikään heistä kykene silmäilemään yli maanosien ja kansain olojen. Heillä on kyllä jonkunlaista yleistä sivistystä ja he ovat kyllä sen verran perehtyneet useimpiin tieteenhaaroihin, että häikäilemättä käyttävät termejä, eivätkä aja kiinni, vaikka vaikeampikin kysymys tulee vastaan; josta saavat kiittää monia aineita, joita niissä luetaan. Tekisi mieleni kuvata jotain täkäläistä koulua ja näyttää, kuinka pitkälle charlataneria ja pintapuolisuus menee — humbuugia, humbuugia! Ihmiset yleensä käyttäytyvät hyvin, ovat kohteliaita ja ystävällisiä ja minä olen tavannut paljon hyväntahtoisuutta ja sydämmellisyyttä, Mutta se ei estä heitä puhumasta vaan ilmasta ja ihmisistä (tuttavista). Kun siitä kohenevat, niin kiittävät ja kehuvat 'our glorious country'aan'. Se näkyy olevan aiheena heidän lehdissään, alituista itsensä kehumista ja itseensä tyytymistä. Mutta paksuinta ja ainakin minulle vastenmielistä on se, että tähän kaikkeen on sekotettu kirkollisuutta, lahkolaisuutta ja tekopyhyyttä — uskonnon nimellä, joka mies käy joka pyhä kirkossa, ja siitä päätetään, että tässä maassa ollaan hyvin — uskonnollisia. 22 miljoonan ihmisen osaksi on täällä 25 tuhatta pappia, joista enempi kuin 22 tuhatta toimii sielunpaimenena ja saarnaa kristinuskoa. Yksi tuhatta kohti, se on ehkä 5 à 10 kertaa enemmän charlataneriaa, tekopyhyyttä ja itsekkäisyyttä kuin meidän pohjolassamme. Ollaan erinomaisen kristillisiä sanoissa ja kauhistutaan kuin ruttoa jokaista itsenäistä ajatusta Jumalasta; mutta ystävääkin nyletään laillisella tavalla, niinpiankun se kannattaa. — Tämä Newark on oikea pimeyden pesä täynnä presbyterejä ja methodisteja."

Tämä jumalisuus, jota Soldan katsoi ulkokullaisuudeksi, näyttää olleen hänelle pahin loukkauskivi ja enin katkeroittaneen hänen elämäänsä Newarkissa. Päiväkirjassa ja kirjeissä se vähä väliä tulee esiin ja antaa aihetta pitkiin filosofeerauksiin uskonnon oikeasta suhteesta Jumalaan, — samaan suuntaan kuin merellä pidetyssä päiväkirjassakin. Se on hänelle niin vastenmielistä, että arvostelu joskus pukeutuu ivankin muotoon, vaikk'ei iva ja pilkka yleensä kuuluneetkaan Soldanin tapoihin. — "Nyt juuri, 10 minuuttia sitten kolkutti joku ovelleni ja me menimme ulos kadulle, jossa jäätelökonditoria oli avattu viikko sitten. Huone oli täynnä nuoria tyttöjä paikkakunnan 'female seminarystä' opettajineen ja opettajattarineen. Automaatteja, jäätelöä syöviä automaatteja, jotka istuvat kukin tuolillaan ympäri seiniä ja syövät. En suuresti ihmettelisi, jos kuulisin jonkun opettajattarista lukevan isoäänisen rukouksen, ennenkun toimitus alkaa!"

Yksinäisyyden synnyttämä ikävä on pian kietonut hänet niin, ett'ei hän voi luonnon helmassakaan ympäristöään valoisemmalta kannalta katsoa. Sen tunteen harsoittamana on hänen mielensä, kun hän kerrankin eräänä kirkkaana sunnuntaipäivänä käyskennellessään ulkona kaupungista joutuu seuraaviin mietteihin: "On merkillistä, kuinka suljetuilta ja elottomilta ameriikkalaisten talot yleensä näyttävät, ja varsinkin maalla. Uutimet ovat alhaalla kaikkialla ja luukut ja ovetkin ovat suljetut — niissä on jotain rakennuksellista noli me tangere'a. Ulko-ovessa on vaan pyöreä messinkinuppi. Jos koetat sitä vääntää, niin tuntuu se liikkumattomalta. Täytyy kolistella päästäkseen sisään — ja jos sitten pääset sisään, niin et ehkä aluksi saa nähdä yhtään ihmistä. Asetut sitten etehiseen ja jätät sinne hattusi — ja sitten vastaanottohuoneeseen — käyntisi on hiljaista kuin aaveen — ja sisällä on synkkää ja pimeää — ja kohteliaisuutta ja seremoniaa sekä siitä seuraavaa pimeyttä mielipiteissä — se on kylläkin kamalaa."