Eikä kestäkään kauvan, ennenkun tuo vanha valitus puhkee esiin, valitus omista vioista ja myötätuntoisuuden ja ystävyyden puutteesta. "Minä kärsin surkeasti tarmon puutteesta ja haluan äärettömästi sen korvaamista myötätuntoisuudella jotain kunnon ihmistä kohtaan. Aina siitä lähtien kuin erosin Budkovskysta ja Cygnæuksesta en ole saanut nauttia ainoankaan sellaisen seurasta; en ole edes nähnyt heitä — ell'en ota lukuun Bergfalkia ja Hedlundia. — Se on yhteiskunnan ääretön teeskenteleväisyys, joka vihloo minua. Mutta nyt on minusta taas väärin taipua sen alle, ja tässä olentoni sisäinen ristiriitaisuus. — Oli miten oli, minä elän kurjaa elämää täällä Newarkissa. Ei ainoakaan terve ajatus tunge esiin aivojeni pimeydestä, enkä voi edes kirjoittaa kirjeitäni. — — On jotain epäluonnollista siinä, että ihminen temmataan irti omasta kansastaan ja heitetään noin 'mir nichts, dir nichts' esim. Ameriikkaan. En sanoisi mitään, jos tämä ihminen olisi saksalainen; mutta suomalainen!"

Ja tästä johtuu hän taas niinkuin kerran Berliinissä samallaisen mielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja — pitää esim. norjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja suorasukaisempia — ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä suoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne suomalainen talonpojan poika, "jota ei voi missään muualla maailmassa saada kasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen kuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä aatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden kuoreen — mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä — ja jota aina kannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki tämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa samoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan. Mutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä valistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei aina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan: kuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen olento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt sikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen sitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. — — Oi, että tämä luonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa, ja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on minun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä totuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään ansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein; kirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi entisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita — ja tietysti vielä muutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?"

Olen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy jo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen maailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin filosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.

Vähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun hänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m. sai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen aiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän oli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti uuden oppilaitoksen nimeltä "Delaware High School". Soldan sai siinäkin paikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta kemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli kesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi myötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin Filadelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä Newarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli tanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen liikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt, joista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin sydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja Ameriikan ajalta.

Nuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi nähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta haki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin elämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä löytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön raakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain hyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi Ameriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan, jossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus vapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi kuin nälkä ja jano. "Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on rajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa. Täällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä kouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole, eikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren maan kansan valitsemalle presidentille — ell'ei hän satu olemaan tuttu hänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä. Olen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei koskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä." — Tämä oli tietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa suoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa, avattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot itsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja sieltä sitten jotenkuten Suomeen. — "Sanalla sanoen: lain laatii kansa ja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta yhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä seurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan, että esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain ministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi kuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta." Lausuttuaan sitten vielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että järjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei mitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin kauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei ainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa kuvauksen: "Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa ikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet, ajurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät puettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään ole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän huomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen pian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen."

* * * * *

Paitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan ahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin itselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin ainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja mietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan ainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä, etupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan avulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen totuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan tärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset, niinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja sotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja kasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon kannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon pääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen kysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.

Ehk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän seisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä kuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa valaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle kylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää vanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen antoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista yhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja tekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.

Jumalan kieltämisestä.

"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että se muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia tietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä argumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan myöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae totuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa, olkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos todellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon minä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi. Järjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin selitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa jotain epätotta, joka tekee minut onnelliseksi kuin todellista totuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on oleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta."