"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet aistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka kuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja sijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta. Mutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on sitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus todellakin korkeampaa kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja hunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle (ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella mitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä tunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?"
"Mutta semmoista autuutta on maan päällä, jossa tallustelemme. Sitä paitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri asteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja parempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein korkeinta, on tämä totta, mutta myöskin ainoastaan sen suhteen. Niinpä on hänelle puhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) rakkaus korkein mahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan kauhistus."
"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta varsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle kultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi siitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva — ei mikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä yhtenä tai kahtena ensi päivänä."
"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä."
"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on olemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen taivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se olisi sama kuin rangaista miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä ilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää hevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää hänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa."
"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen laita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin rangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa. (Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä tehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen olla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua kannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään — ja sitten ei sitä saa epäillä. — Totta kyllä, että innokas pappi voi ennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää kuulijansa kyyneliin — mutta se ei estä heitä iltasilla juopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän tuomion vuoksi."
Oli kaunis kevätaamu.
"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat ja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää ja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä juhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai, Kellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni oli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein ansiokkaimmat kirkkomiehet."
"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja liikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin selvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies läheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka moraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen vuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei hartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet, rauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset voisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat — siihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain kysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni."
"Miksi eivät nuo ihmiset ole parempia kuin ovat, vaikka he joka sunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa heikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he ovat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta, miksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi on tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon välttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät usko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo tuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa muistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo yleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse tarjotun opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta?"