"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa osottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi sellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean voiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua eteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny useampia ihmisiä samalla tavalla?"
"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee esittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta."
"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme — vaan jokainen erityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus."
"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä. Eivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia. Jo alkuvuorten aikoina — jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena — oli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä johto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa."
"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa olosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla ulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään määrässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin vaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai kokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme kaikkialla."
Tämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut seuraavan muistutuksen: "Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860 — — — nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850."
* * * * *
Niinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli hänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista katsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä vastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista näiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun saattaminen oli hänen suuri — ja saavuttamaton — ihanteensa. Mutta vaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja vastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo huomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista: varsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti uudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain herkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi itseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja toiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä jokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.
Vaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa vaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä asemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo oikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen äänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi koettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei hänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän myötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun erimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen vakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä alakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti, että hän epäilee oman kantansa oikeutta. "Eikö ole velvollisuutemme antaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä kohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?" kysyy hän ja vastaa: "luultavasti ei!"
Epäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä siitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään noiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. "Minun täytyy päästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!" huudahtaa hän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista toiveittensa luvatussa maassa. "Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja ansaita matkarahoja!"