Vaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä käännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä kosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän Schiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella lukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. "Vertailen sitä juuri parhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka ikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion saattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme. Ameriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen." Sitten seuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä runoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin Tribune'ssa julaistuun runoelmaan.

Niinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja Englannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa ottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys asiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli kiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.

Joulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille Lancasterista: "Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta yhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille uutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä Lontoon Atheneum'issa julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on ihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. — The National Intelligence ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä syystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja pelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää tähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni New-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. — Kun tästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot runot ('the glorious runes')."

Sitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää Soldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa Kalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen esipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien joukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin Kalevalasta.

John Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia siitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta nimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli kirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein tutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän oli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja käänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.

* * * * *

Cambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa, johtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä kemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja herätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä tiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan säästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim. koetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista. Heillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa, Scientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun esineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin kokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla vetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että tiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi tiedettä edistämästä — poikanulikoita kun ovat — ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman vaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän ohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien ameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin myöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä siitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä tieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.

Joskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta tyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi ja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen henkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui perheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty salongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti ilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta siitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin illanvietosta tultuaan huudahtaa hän: "Kun ne eivät vaan puhuisi niin paljon roskaa!" Ja toisen kerran: "No niin, ihmiset ovat erittäin järkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä ainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi minua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes sen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa. Mutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta minun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja väärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys, joka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. — — Voi, jos saisi edes puhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki kynälleen!"

Samallaista tasapainon puutetta ja sairaloisuutta osoittaa myöskin seuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny Lind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli Ameriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut satakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin paratiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta tervehdys- ja ylistysrunosta "jumalattaren" kunniaksi. Porterkin oli arvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin mielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan säveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa siihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman vastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä hermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille vai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan osoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia puuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän toimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut perille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä, ett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään "katzenjammeriin". "On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny Lindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. — Olen tuntenut kauheaa nöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko todellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole surullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai luulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän olisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä ollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen tietää Jumala. — — Kun vaan olisi seuraa!"

Niin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi näyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä yhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja hyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin kiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen — ei niin, että syy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä luottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.