Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden 1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.

13.

Pennsylvanian hiilimailla.

Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä. — Filadelfiassa.

Kesäkuussa v. 1852 on Soldan — heitettyään kaikki kemialliset kaupunkilaispuuhansa — jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa. Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy. Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia. Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.

Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös nostokoneilla.

Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää: kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on, siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä puhua:

"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä, läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden, yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä. Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein tämänkaltaiset":

"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa. (Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja alkuasukkaat — niin arvelen — hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi valpastunut, että olin — ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut — aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä, lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta — potaatit unohdin — mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna mukaan — mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo valitettavasti unohtamaton — ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään — ja ne sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa — mutta niistä toiste. Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää, oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole, urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden kuitenkin enemmän kotityötä."

"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun, varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma, välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16 Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua Henryn komennon mukaan — läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin sattui — sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä. Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli? Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain mukaan uuden suunnan — mutta aina niin, että me päivällisen aikaan joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen. Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut, sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella — aivan niinkuin meillä — niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla — mutta sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja piirustaen, — kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta, jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai höyryvaunulla. — Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä nauttimaan. — Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin väsyneiltä — mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että jaksoin avata viululaatikkoni ja — 'give us a tone' — antaakseni konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. — Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila. Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin aloin soittaa — Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja kun minä hetken kuluttua nukun makeasti — niin on päiväni lopussa. — Tällä retkellä tekemäni kartta peittää — yli 200 engl. neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään, jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. — — — Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia pyhiä kyyhkysiä — ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. —"