Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä, ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855, jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan — hiukan muutakin. — — Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut — niinkuin sitä ennenkin", kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.

Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta 1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa. Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta, käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.

Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä. Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:

"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world' [kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä yhtä uutta elämän vaihetta — pusertaa voimaa minuun ja minä teen työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."

Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään mitään saava aikaan."

Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään" — näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 — "on suuri ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet, odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.

Ei niistä! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana, toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen, korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus, tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.

Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä, että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.

* * * * *

Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa perille — aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä. Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857 palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa Pottsvillessä.