Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän, kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.

Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä. Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja — otti lahjoja.

Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.

Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä. Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta, vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.

Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.

Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan, joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat, välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta. Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute siihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos olisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä, olisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja jatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa avautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan kypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi kuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa hengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian nopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien vaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä suvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin selvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin, että tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan vielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä omalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta kirjoittamaan englanninkielellä.

Niin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa Soldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen terveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä siihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois todellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan silmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua taisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön ja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä hän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen, vilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa ja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan ajalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa tyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi liikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle luonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.

Sen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka, paitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti, itse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää maailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat näennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota vastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan estänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo sydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja puolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä siteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että hän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita näkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja korkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo hiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään istua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi varmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia tuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli Soldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen, elävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m. hyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta ja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja vaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin lausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen hedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja hänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja kallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain voittonsa Ameriikan ajalta.

Hän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään saanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt henkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen entisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.

15.