Kaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi teeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön aika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä ennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti Tukholmaan.
* * * * *
Jo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan Suomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan. Kirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo siinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa puhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin äidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille saattamaan.
Kenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa vastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten sanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä käyttämään. Vaikkakin ne "au point de vue de yanki" tuntuisivatkin hänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata sanoja säikkymällä.
Ei armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin konseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan. Anomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.
Kosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin sota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen tarkotuksesta, kirjoittaa hän:
"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla tunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa tieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli. Aina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia kohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin välistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa onnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön. Euroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja kevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen mieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada takaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti ja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten kohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin."
"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara seuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni rangaistukseksi."
"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät kapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan sairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja kun sen jälkeinen toimintanikin — kun olen Pohjois-Ameriikan yhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien rakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa — tämän väitteen todenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän Keisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä alamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi antaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan palata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja velvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa työn ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja tunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e."
Kun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan kirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä siihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä, ei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta. Silloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä, nyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja toisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen armoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen kiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet silloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis tavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä olivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään ollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat toiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan parhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?