Se ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua päästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan ja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin ajattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli maksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut mukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän saadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen täyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti luvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen anteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä kuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut hänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin omantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.
Tässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin miltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä lisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta amerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut vihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa palvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.
Heinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta tiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän kohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu hänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä kirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst Menschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä isänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman ahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva makasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille: "Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä!" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja väyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat myöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.
Tuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja karien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan voinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran näki kauvan kaivatun synnyinmaan.
Millaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen isänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi vaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan. Syksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:
"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että 'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät karien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en oikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun synnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa kävin ja jossa viivyimme päivän) — näin minä suuren näköalan maatani; mutta — suokaa se minulle anteeksi — en aivan ilman ahdistusta rinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei tahtonut ottaa oikein kohentuakseen. — — —"
"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko kaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain viipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi — ja vihdoin, hyvin lyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin. Koti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja sisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa. Sinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä laivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen todellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa — ensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle minua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä jyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä."
"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet esiin."