"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja pitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista — hiivin minä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa kesä-asuntoa, ja itkin — itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas pitkästä ajasta."
Uuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja siskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki kärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se oli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä, unhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine loiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja väsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina iltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää huolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.
Mutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain muistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen miehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja kadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä tekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan kuvauksen:
"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa karehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista Lappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). — Oli teenjuonnin aika viiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin jokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin ihmisetkin — se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi. Join teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin, vaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan paksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa, mutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta vanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta, näytti minusta. — Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi (pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme — sen oli joku reformatsioni höylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä. Pistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. — — Vasta seuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut kinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle), lakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin ennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa, joissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin lukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin tuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja tuttavallisesti. — Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä kettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin raskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua miellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika, tarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan."
"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien kumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen tosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon tietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. — Sitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja koulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen suloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja nuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta, vaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia. Tämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki (paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä varomaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa tunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin kadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan; mutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen olivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet tanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana, niin alkoivat he taipua tuumiin — tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi ja — ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen poika."
Hän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin astunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa ensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli kenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen, kulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli Ameriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni, vaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä hän nyt tämä maailman matkamies — kaulassa oudonlainen kravatti ja vaatteissa vähän vierasta kuosia — siinä hän nyt pitkine jalkoineen harppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena hänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut huulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi koskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. "Sitä Augustia!" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat totilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta koulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se nyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat kertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän myötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan Nikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka oikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana keikkuu.
16.
Isänmaata palvelemassa.
Herännyt Suomi. — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa, — Jäsenenä "komiteassa Suomen hyväksi". — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa". — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. — Miksi on maamme niin köyhä? — Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.
Se oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa. Kuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät. Paljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä takatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa oli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli puolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta, Milloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin muokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät, manattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät. Kun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi oli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa ja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena voisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin kehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan kun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen orren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää syksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri aloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa. Persoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät joutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he olisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt, vaan missä heitä enin tarvittiin.