Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä hänen otaksuttiin olevan.
Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa itse itsensä olennosta toiseen.
Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan taikauskoa ja tarua.
Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä kaikkeen, mikä tapahtuu.
Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa, vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä. Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.
Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita — niin kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan jumalaistarustoksi.
Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.
Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua — vielä ei meillä ole uskontoa.
Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun, nimittäin tunne, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.
Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa uskonnon ensimmäinen sarastus.