Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, — vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi, muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.
Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten kesken on olemassa hyvin paljon epäsiveellisyyttä. Sen, joka ei tahdo ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat suoranaisia seurauksia uskonnosta, jopa joskus sen antamia määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan mukaan, ovat puhtainta epäsiveellisyyttä, niinkuin esim. pakanain ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että vainot olivat seurauksia väärinkäsitetystä uskonnosta. Mutta minä vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä siveysopista, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten, jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan uskonnosta kokonaisuudessaan, uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä uskonto merkitsee ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista. Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen opin tarkoituksenakaan. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta, jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat ristiriidassa. — Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla kristinoppia.
Siveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla historiassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa tavoissa. Vastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on vaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena lyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain tutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä osoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei mitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin määrin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy yhä suuremmaksi.
Ainoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa uskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä yhteys olemassa, joka siis kyllä on faktillinen ja historiallinen, mutta ei, siveyden oman olennon mukaan, välttämätön.
Niin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla alemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä asteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen korkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko jumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin muotoihin. Korkeamman siveellisyyden toteutuminen historiassa odottaa juuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan tavallisessa merkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa hyveitä jumalanpelosta ja palkinnon toivossa, iankaikkisen elämän toivossa tämän maallisen elämän jälkeen.
Juuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva moraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista uskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii uskonnon suojelusta, ei kuitenkaan ole sen työtä.
* * * * *
Onnellisuuden oppi.
Kun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on juuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä arvostelukyvyltä.
Elämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys.
Mutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?