Ensiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon mukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen kaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä käskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen laskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin sisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan ilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon vapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon mahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen täydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus, jotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä sivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi ajatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta taholta kuin tahdon omasta sisällöstä.
Mutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat elämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella taukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan koko pyrkimiseen.
Onnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on kuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään lainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti muistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti Luther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla Wormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin monta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin ja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin ei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet hakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa eetillinen tunne, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi on kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen kautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat polttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä siitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka surkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi ajatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien edessä, sanoneen itselleen: "totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo munkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi! Rääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin tiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se kuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää itseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei ole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta." Kysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa kuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä hän osoitti?
Lutherin loppusanoja: "Jumala minua auttakoon, amen!" ei mielestäni voi muuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa tilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee jotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja varmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista kivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa huokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen vieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se ääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri Jumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen tunne puhtaudessaan — on sen ihanne!
Ja tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi saada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla läsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka, eli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.
Asia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme sitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt jokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain oikeata yhteyttä.
Mikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä toimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme koskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia kysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden totta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme tottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin huomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet toimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon tietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta tottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku määrätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin etsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy totuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi paljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta, silloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan oikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden menettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän sisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa. Tämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten kun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan (teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin kaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita meidän velvollisuus sitten on uskoa.
Tuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy siitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa kysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi vakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen periaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana. Se, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta siveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki yleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein onnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin tekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen ei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden, sanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat samat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa siveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain ilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada voiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys onnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!
Mutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen siveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me sitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja inhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta niiden välillä. Missä on sillä alkunsa?
Siinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin tehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä saavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää — mitä ponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.