Se on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys onnellisuuden opista on ratkaistava.
Ero hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö siitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti tajuamaan tämän eron.
Sitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan hyvää ja inhoomaan pahaa?
Olemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä: tehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja osoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta hyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä välttämätönnä seurauksena.
Ja tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.
Ei ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa tekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä moninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun salamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa rahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja onnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta riippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.
Ja kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet viettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin — paremman puutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun lukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti kehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää pahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin; hän valitsee hyvän vaan senvuoksi, että se on hyvää ja hän valitsee sen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan ottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan ilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon istutettu määräys täyttää hyvän aatetta — ehdottomasti ja kaikissa olosuhteissa — jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.
Eikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä vaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian oikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun toisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen; vastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn hyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja joka määräsi tekoni.
Mutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että jokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä ehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on selvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin itsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa (eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.
Silloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään hyvää sen vuoksi, että se on hyvää, ja ihmisten tulee valita se sen vuoksi, että se on hyvää. Silloin voivat he olla varmat siitä, että täyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät Jumalan käskyjä.