Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista; niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat…
Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä … markasta ei kukaan. Ei mahtanut olla … eikä niillä näkynyt monella olevan kelloakaan.
Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee… Ei… Mutta taisivat muut oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen niin… Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko heidän kellonsa oli…
Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja tämän aamua.
»Paljonko kellosi on, Martti?… Sano nyt meillekin, paljonko on kellosi'»
Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut … olisivat kai ne saaneet, jos olisivat tahtoneet … saahan niitä kelloja vaikka kuka kellosepän puodista…
Tuolla niitä nyt tuleekin!
Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.
»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat nauraen ohitse…
Niinpähän on! … kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä … oma syynsähän se on … olisivat säästäneet!… Ja pakkoko oli panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!… Kun elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei menekään raha hukkaan…