Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan… Paljonko nyt olikaan jo aika kulunut?…
»Pois, poika, tieltä!»
Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? … luuleekohan se olevansa mikä herra ja saavansa survia?… Olisikohan ollut maksajata, jos olisi kello maahan pudonnut?
Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen vain meni, ja helmat heilui.
»Siinähän sinä olet … ja minä kun olen etsinyt!»
Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin
Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut.
He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen. Antista puuttui vielä paljon … hän ei tahtonut saada millään lailla kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai… Martti piti vuorostaan Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän … sillä nyt Antti häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan…
Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.
Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella … koettele vain!…
»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut.