Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni…
Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja viimein pitkään huokaisten takaisin antanut … ja Martin mielestä ei koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.
Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin … ne olivat Antin suhteen kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet, töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren … vaikka olisihan niiden pitänyt se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä… Mutta siitäkös ne huoli … vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.
»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti.
»Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten…» Martti ja Antti istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan…
Viittä vailla kuuden oli kello…
Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti katseli myöskin syrjästä silmäillen… Sitten kohotti hän kätensä ja otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko kellonkin…
»Koetappas, saatko auki…»
»Vaan jos tämä särkyy…?»
»Eikä säry…»