»Kun ei ole kelloa…»
»Sentähdenköhän se on…—Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? … minä itse jo join…»
Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus … hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin limunaatia … sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin saaneekaan… Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan … menee rahaa ihan omasta edestään … vaikka eihän tuo paljon olisi … kymmenen penniä… Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden … jolla ei edes ole kelloa…
Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.
»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi
Martti,—leikillä olevinaan…
»No olkoon … olkoon…»
Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.
»Tuolta ne nyt taas tulee … ei olla näkevinämmekään… Ei, ei käännytä syrjään … luulevat, että me heitä väistytään … kuletaan suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin … ollaan mekin ylpeitä puolestamme…»
Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti Antille, kun olivat päässeet ohitse.
»Eihän nuo katso … menevät vain.»