Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi … huusi, viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä purrakseen, kun ei muuta tainnut.
Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois…
Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui … samalla lailla kuin muut … ja ihan ilman syyttä… Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän… Ei hän mitään pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut, kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja sen kivikatuun rikkoo…
Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja horjahteli välistä kulkiessaan… Semmoinen Antti … huipponokka … mokoma…
Taisi mennä päähän olut … ei, eikä ole mennyt … mitäs tyhjää se sen vertainen … aikamiehen … yks, kaks, kolme … paljonko se löi … seitsemän … yhdessä on kellot… Olen sitä minäkin yhtä suuri herra kuin…
Siellä on tuolla musiikkia…
Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.
»Onko sinulla, mies, kelloa?…»
»Minullako' Ei! … onko sinulla?»
»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika … mikäs sinä olet?»