Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin … niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi, että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä katseli… Mitä se hänestä katselee? … mitähän se katselee ja hymyilee? … ja iskee silmää, niinkuin tutulleen … eikä herkeä katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin… Sitten se sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään käännä … ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät … mutta sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame … ja kalvosimet … ja kaulus … ja hyvin punaiset posket … ja silmät … ne ei muuta kuin katselevat…

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka miten tahansa sinne päin päästä… Mutta väkeä oli edessä, niin ettei päässyt…

Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä enemmän taapäin työnnetyksi… Hän kadotti vähäksi aikaa sen silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja koetti nähdä ylitse…

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen katsomaan … ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi päästä…———

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki
Marttiakin vähän matkaa mukanaan…

Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa…

Se välähti kuin salama hänen mieleensä…

Hän haparoi vitjojaan…

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan…

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa…