Kyyti se onkin, joka siellä hiljalleen ajaa, ja kuka sen tietää, mitä sen tulosta vielä tapahtuu, vaikka isäntä ei sitä ajattelekaan, että sen tulosta saattaisi mitään tapahtua.—Eikä hän nyt enää sitä muistakaan, että kuuli sieltä kärrynpyörien ritinän—hän painakse makuusijoilleen, pöyhöttää päänaluisen, laskee kätensä päänsä alle ja puhelee itseksensä:
—Ei se tule maksamaan, jos korittain ostaa, kuin enintään viisikolmatta penniä puteli, ja se ei ole paljon päivässä—maksaahan se sinukkakin sen—ja jos kaksikin kuumimpana päivänä juo, niin ei sitten sadepäivänä juo yhtään—maksaahan se sinukkakin sen, jos kaikki lukuun ottaa, lehmän ruuat ja hoidon ja piikain palkat ja kaikki.—Ja mikäpä sitten, jos olisikin vähän kalliimpaa—olutkauppa kuitenkin itsensä kannattaa eikä moni kyydillä ajava sitä kysymättä talosta lähde.— Viisikymmentä penniä putelilta, johan siitä kannattaa itsekin juoda.— Kunpa nyt taas kyytejä kulkisi—joutaisinhan minä tässä herroja rahteerailemaan—mikähän lienee se ajava, jonka kärryt siellä ritisi— mutta kovemminhan se kyyti ajaisi.—Oikein hyvä olisi, jos kyytejä tulisi, ei olisi pakko hevosta antaa, ja tottapahan odottaessaan jotain ikäviinsä joisivat—ja ehkä isännällekin tarjoisivat—tarjoo ne muutamat isännällekin.—Se Kuopion posti on toistakymmentä markkaa vielä velkaa—milloinhan maksanee?—Kylläpä nyt raukaisee … taitaa olla ukkonen ilmassa … kovinpa se nyt haukotuttaa… Onpa ne tuonne orsille heiniä ahtaneet—vaan sielläpä he … hyvästi … kuivavat…
Ja siihen isäntä sitten nukkuu eikä edes untakaan näe—ei minkäänlaista. Hän nukkuu koko mies sieluineen, ruumiineen ja hengittää raskaasti. Ja jok'ikinen ajatuksen kipinäkin sammuu.
Mutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet yhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu, silloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta… Hän on nyt viimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa siellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä käpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut…
Ja silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että se on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita tapahtuvaksi…
Sieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti tavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä kiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti käypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen huutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se murahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös—ja ylös hyppää nukkuva hollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin rähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä lumpeuksiin mennä.
Kovin on hollimies töperryksissä eikä tahdo maailmasta selville päästä, sillä aamiaisista asti on hän nukkunut sikeästi ja päivän painamana. Polvilleen hän nyt ensiksi hypähtää, katselee haraten ympärilleen, mutta kaikki hän näkee kuin kallellaan. Hänestä tuntuu, kuin aurinko joka puolelta häntä suoraan silmiin paistaisi, mutta kun hän sen kuitenkin saa selkänsä taa, niin maailmakin jo sitä mukaa alkaa käydä selvemmäksi. Hän jo tuntee ruumiissaan, että hän on talon pihalla huoneiden välissä ja sitten jo näkeekin, mikä talo se on, jonka pihalla hän on, ja viimein hän keksii kievaripylväänkin, joka tuolla aitan vieressä valkeapäisenä seisoo. Mutta sieltä aitan takaa näkyy vielä muutakin, vilkahtelee vähän väliä tuota Vahdin valkeata hännänpäätä ja kuuluu samaa melakkata, joka niin armottomasti nukkuvan korvaa särki. Vahti se sillä lailla vieraita vastaanottaa, eteenpäin hyökkää ja taapäin peräytyy, haukkuu koko sydämensä kyllyydestä, koska häntä, parhaallaan juuri rauhaan päässyttä, tuolla tavalla turhanpäiten häiritään.
Mutta koska se ei sen pahempaa ollutkaan, niin aikoo hollimies haukotellakin, ennenkuin ihan kokonaan seisoalleen nousee. Vaan silloinpa aitan takana jyrähtää, niin että pihamaakin jyrähtää, Vahdin haukuntakin vähäksi aikaa häviää kärryjen rätinään, ja pihaan pelmahtaa kyyti, laukalla laskien ja tomusta tupruten.
—Pois eestä, joka elää tahtoo!—se on iloisen kyytipojan tervehdys uniselle hollimiehelle, joka parahiksi ennättää hevosen jaloista syrjään hypätä.—Oletko sinä sydänmaakalainen vai mikä, kun et tiedä kyydin tieltä paeta—elä siinä leukojani levittele, vaan toimita hevosta!—Eikö hevosia saa vai mitä?
—Missä lie isäntä—en minä tiedä, saaneeko—ja hollimies nyt haukottelee äskeisenkin edestä ja ruopii korvallistaan, ruopii ensin yhtä, sitten toista…