—Ku-ku? mi-mitä meteliä?—Typ—hyi!—mistä niitä heiniä—on suuhun—?
—Hevosta herroille ja parittain!—Poika tietää jo ennestään, että jos tässä talossa ei kahta hevosta heti aluksi tahdo, niin ei lopuksi saa yhtään.
—So—so—soh!—vähemmällä pitää olla—!—Mikä sinä olet, joka semmoista meteliä pidät—on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty.— Isäntä onkin jo noussut istumaan.
—Kyyti on kartanolla—herrat odottavat—hevosta aisoihin!—tuleeko vai ei?
—Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa—ja isäntä julmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta … Mutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän jaloilleen… Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että »heräähän se herrakin, kun suuta syyhyttää».
Se hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on sillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että ylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne. Ylioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne hevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä ei heitä tunne ylioppilaiksi—heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä— hän luulee, että »mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja».
Hän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla laiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.
—Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.
—Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen.—Täysi määrä kyytejä on jo mennyt tänä päivänä—kello kahdeltatoista saatte vaikka viisi?
—Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?