—Kaikki ne on kyydissä.—Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo sanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.
—Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan ylitse päätään kurkottaen.—Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu?— Ihan minusta kuuluu kuin ori—
—Suus' kiinni, poika—sinä ainainen räveltäjä—se on minun asiani eikä kenenkään muun, mitä minun tallissani—eikä oritta ole annettu ennenkään—
—Eikö vallesmannillekaan—?
Kyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole kuulevinaankaan.
—En anna, kun ei ole pakko antaa.
—No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun … minä vien nämä herrat vielä yhden välin—ei se ole ensi kerta, kun tämän talon hevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan.—
Ja poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.
—Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka—se on se hennompi herra, joka sen sanoo.—Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä—jos te olette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?
—Hollimieshän minä olen.