Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt — ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota minä hänen sijassaan en olisi — mutta eihän rangaistus, jos sitä siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja epäoikeudenmukainen.
Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni, ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä on tapahtunut.
Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan" mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin veri on vettä sakeampaa.
Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän olisi mitenkään syypää siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin, ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan, vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan. Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut. Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden" kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka hän on pannut ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää hänen lehmiään omaan kiuluunsa.
Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike. Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää, "mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan Saksasta. — "Man vet aldrig", sanoin. — "Nej, aldrig". Suomalaisella rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen mielilauseitaan.
Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja, on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä, niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.
Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti hänen, ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet, kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden — jos lienee sitäkään, sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen, ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa pitämiseksi, että niitty on hänen. Eikä vain maa ole hänen, vaan vesikin. Tietystikin kalavesi, — mutta kun kylän lapset eivät saa uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta, yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista, perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan mies, annetaan armo" — olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden vapauttava tuomio on ollut perustettu vain siten.
Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka nyt ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi, niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan, olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias — ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en hygglig fennoman" — jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman — eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.
Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä kapina-psykologiaa arvosteltaessa.
Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan. Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. — "Kiitoksia paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä saamaan… Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." —