Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies. Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään näkynyt.
—Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.
—On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.
Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin käytöstä.
—Hyvänlainen on ilma … ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.
—Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.
—Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.
—Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.
—Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.
—Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.